(Julkaistu Nuuskussa 4/2005 artikkelisarjassa "lendaarisia noutajia")

Onnistuin sattumoisin saamaan käyttövalioksi kolme ensimmäistä kultaistanoutajaani. Nämä koirat olivat hyvin erilaisia ja kukin omilla tavoillaan ”legendaarisia”. Saavutukset niiden kanssa saivat ohjaajansakin kuvittelemaan itsestään jos jonkinlaista. Myöhemmin olen oppinut suhtautumaan hyvin nöyrästi harrastukseen noutajien kanssa.

Timi

Ensimmäinen noutajamme Timi (FIN KVA Timothy s. -83) hankittiin perheeseemme lähinnä seurakoiraksi ja noutamaan ne muutamat linnut mitä isäntä mahdollisesti onnistuisi pudottamaan.

Kun lapsuudenkodissa ollut pystykorvannäköinen koirakin oli jotenkin selviytynyt noutotehtävistä, ei mieleeni tullut isommin epäillä NOUTAJIEN metsästysominaisuuksia. Kultainennoutaja valikoitui roduksi lähinnä ulkonäkönsä perusteella.

Hyvän koulutuksen antaminen koiralle oli itsestään selvä asia jo ennen koiran hankkimista. Muutamia opuksia tuli luettua, mutta varsin vähän, jos ollenkaan löytyi tietoa noutajien kouluttamisesta. Kennelliitosta sain tietoa noutajatoiminnasta. Niinpä jo pentuvaiheessa oltiin mukana vuosi aikaisemmin perustetun Mikkelin Seudun Nuuskujen koulutuksissa ja muussa toiminnassa. Tokon alokasluokan tehtävät osattiin (jotenkin) ja verijälkiäkin oli selvitetty Timin ollessa vasta puolivuotias.

Rodunomaista kokeista ja niihin kouluttamisesta ei silloin Mikkelissä vielä paljoa tiedetty. Niinpä apua haettiin naapurista. Erkko Salo ja Timo Väisänen Kaakon suunnalta tulivat Mikkelin kesäleirille kouluttajiksi. Nämä joviaalit herrasmiehet opastivatkin minut ja muut leiriläiset noutokoulutuksen alkuun. Kouluttajat antoivat arvion mukana olleista koirista ja ohjaajista. Timi joutui laihdutuskuurille, mutta muuten palaute oli sekä itseni että Timin osalta sen verran positiivista, että todellinen kipinä oli syttymässä.

Vielä samana kesänä minut lähetettiin Mikkelistä kaikkiaan kolme viikonloppua kestäneille Kenneth Kankkusen johtamalle NOU/NOME –kouluttajakurssille. Kurssilla oli tarjolla paras silloinen tietous noutajien kouluttamisesta. Kurssilla oli mukana useita nykyisiä NOME –tuomareita ja myöhemmin menestyneitä koiran ohjaajia. Kurssi oli mielestäni korkeatasoinen ja siellä saaduilla tiedoilla ja taidoilla oli ”helppo” lähteä kouluttamaan sekä omaa koiraa että muita harrastajia Mikkelissä.

Ilmoitin Timin syyskuunlopun -84 taipumuskokeeseen Valkealan Tirvaan. Koe läpäistiin, mutta asiantunteva tuomari löysi jo silloin ne puutteet, jotka jatkossakin tulisivat vaikuttamaan yhteistä taivaltamme. Hakuinto vaihteli ja riistankäsittelyssä oli puutteita. Samana syksynä tuli myös ensimmäinen nouto metsästystilanteessa. Teeri pudotettiin Timin nähden suolampeen. Koira istui rannalla ja katseli lintua vedessä. Ajattelin, että eipä taida olla tästä noutajaksi. Sitten huomasin antaa luvan noutoon. Koira syöksyi lampeen ja nouti teeren käteen. Koulutus oli näköjään onnistunut. Koiran ohjaaja vain ei ollut silloinkaan samalla tasolla.

Metsästyskokeen nuortenluokkaan osallistuttiin v.-85 kahdesti. Tehtävät tuli suoritetuksi, mutta lähinnä puutteet haussa pudottivat korkeimmalta palkintosijalta. Teiskon kokeesta jäi mieleeni ensimmäinen näkemäni metsästyslinjainen kultainen NORDJCH Duvkullans Whimsey. Samana syksynä näin myös ensimmäisen Suomeen tuodun metsästyskultaisen, Rubyn (Willaray Celandine). Nähtyäni sen, varasin itselleni pennun, joka syntyi pitkän odotuksen jälkeen vuonna -89.

Mutta palataan vielä Timiin. Vuonna -86 osallistuttiin avoimeen luokkaan. Hakuinto oli välillä hukassa, mutta muuten onnistuttiin niin hyvin, että viidellä startilla saatiin ykköset ja siirryttiin voittajaluokkaan. Voittajassa aloitettiin seuraavana vuonna parilla nollalla. Ohjaustehtävät niissä kokeissa olivat todella vaativat ja jäivät suorittamatta. Samana vuonna vielä pari tulosta (2. ja 3.) ja viimein loppusyksystä Kaakkoon SM-NOME:een.

Siihen aikaan oli tapana, että lauantaina järjestettiin virallinen NOME-koe, johon yleensä osallistuivat samat koirat kuin sunnuntain SM-kisaan, joka oli epävirallinen. Lauantaipäivä alkoi järjestäjien kannalta hankalasti. Koemaastoon ilmestyi ajokoiramiehiä, jotka laskivat koiran irti ja aloittivat jahdin. Ilmeni, että osa alueesta oli vuokraamatta metsästysseuralle, jolta lupa kokeen järjestämiseen oli kysytty. Näin järjestäjät joutuivat etsimään kokeelle toisen paikan. Starttasimme numerolla yksi, ennen kuin yleisö oli ehtinyt siirtyä uuteen koemaastoon. Mielestäni Timi onnistui kohtuullisesti, selvittäen kaikki tehtävät.

Illalla palkintojen jaossa tuntui, että meidät oli unohdettu kokonaan. Lopulta sitten kuitenkin tanskalaisen tuomarin tulkkina toiminut Gun Holmström lausui: ”Ja sitten sokerina pohjalla…”. Itselleni täysin yllättäen Timi sai VOI 1:en ja oli kokeen paras. Se oli sen uran ehdoton huippuhetki. Seuraavana päivänä SM-kisassa se ei menestynyt. Mm. supikoiran tuonti jäljeltä jäi puolitiehen. Kun Timi ilmestyi näkyville otus suussaan, erehdyin sitä kehumaan, jolloin Timi tuumasi, että selvä ja jätti supin siihen paikkaan. Åmannin Penan Anssi taisi ottaa silloin toisen voittonsa.

Tämän jälkeen Timi ansaitsi ”legenda”- nimityksensä, valitettavasti vaan ei positiivisessa mielessä. Seuraava voittajaluokan ykkönen saatiin tasan vuoden kuluttua ja kolmas ja neljäs vasta vuonna -90, kolme vuotta ensimmäisen jälkeen. Väliin mahtui lähes kolmekymmentä starttia, joissa Timi teki kaikki mahdolliset virheet riistankäsittelyssä, myös hakutyö takkusi. Ohjaustehtävät sen sijaan onnistuivat paria lukuun ottamatta, samoin markkeeraukset. Leppävirralla Timi säästi isäntänsä uimiselta murskaamalla viimeisenä noudettavana olleen naurulokin. Ilomantsissakin se suoriutui tehtävistä erinomaisesti. Hakuruudun lähin riista jäi kuitenkin viimeiseksi. Jostain syystä se ei tuntunut saavan siitä vainua. Niinpä ohjasin koiran lokille, joka olikin niin hyvänhajuinen, että sitä hajua piti saada tarttumaan vähän turkkiinkin. Kokeiden välissä paneuduttiin riistaongelmien koulutukseen. Se onnistuikin niin hyvin, että se ei toistanut samaa virhettä, vaan keksi aina jonkun uuden. Kohtuullinen hakuinto löytyi, kun Timiä pidettiin ennen koetta muutama päivä tarhassa ilman isompaa liikuntaa. Saatuani Timin käyttövalioksi päätin, että en enää tuke tekemään tällaista työmäärää koemenestyksen vuoksi.

Metsästyskoirana Timi oli varsin rauhallinen ja maltillinen. Kun se oli tietoinen pudotuksesta, se ei yleensä antanut periksi vaan suoritti muutamia todella upeita noutoja vaikeissakin olosuhteissa. Lämpimän riistan kanssa ei koskaan ollut mitään ongelmia.

Rita

Edellä mainitsemani Rubyn pennut syntyivät keväällä -89. Urokseksi oli valittu Ara, joka voitti myöhemmin vuonna -91 SM-Nomen. Aran isä Pontus (Fergus of Woodhill) oli voittanut mestaruuden vuonna -84. Aran emä Carita polveutui ensimmäisistä Suomeen (metsästyskäyttöön) tuoduista kultaisista. Pentuja syntyi kolme, joista yksi kuoli muutaman päivän vanhana. Sama yhdistelmä uusittiin parin vuoden kuluttua, jolloin syntyi kolme pentua.

Rita (FIN KVA, NM-92 Siiki’s Roswitha) poikkesi heti pentuna selvästi Timistä. Luovutusikäisenä se juoksi vauhdilla portaat, joita Timi ei samassa iässä kyennyt nousemaan ollenkaan. Energiamäärä oli valtava ja valitettavasti se purkautui myös negatiivisina asioina. Timi ja Rita olivat paljon keskenään pihalla vapaana. Vajaan vuoden ikäisenä Rita pureskeli talon nurkat ja terassin kaiteet ennen kuin ehdimme huomata mitään. Oleskelu pihalla ei riittänyt Ritalle vaan vietit ajoivat sen laajemmille tutkimusmatkoille. Yritimme kaikenlaisia konsteja Ritan pitämiseksi pihalla, mutta lopulta jouduimme laittamaan molemmat koirat tarhaan. Yhtenä keinona kokeilin tutkapantaa. Ajattelin, että kun se karkaa panta kaulassa ”kylille”, löydän sen ja pääsen sitä siitä torumaan. Kun tutkapanta laitettiin Ritan kaulaan, se kävi makaamaan portaanpieleen, eikä liikkunut mihinkään. Ajattelin, että on sitten parempi olla tarhassa, siellä se kuitenkin uskalsi liikkua.

Ritan huonoja puolia olivat sen liiallinen pehmeys ja alussa pidättyvä suhtautuminen toisiin koiriin.

Se alistui lähes kaikille koirille, mutta joskus se tajusi, että nyt tavattiin vielä ”onnettomampi” tyyppi, jolloin se aggressiot saattoivat herätä. Se saattoi hyökätä aika julman näköisesti kiinni toiseen koiraan. Koskaan ei kuitenkaan vastapuolesta löytynyt haavaakaan. Itse se joutui melko pahasti purruksi, kun erehtyi ärisemään väärälle koiralle.

Ritan metsästys-/riistavietti oli todella voimakas. Kun sille pentuna näytettiin riistaa, pyrki se hyvin ahneesti syömään sen. Puolivuotiaana se onnistui salaa nappaamaan varastosta koetta varten varatun tavin, jota syömästä sen yllätin. Riistan kanssa ei harjoiteltu ollenkaan. Taippari-iässä riistankäsittely oli moitteetonta, koskaan se ei epäröinyt minkään riistan kanssa, eikä saanut yhdessäkään kokeessa (40 starttia) minkäänlaista negatiivista mainintaa riistankäsittelystä.

Liikunnan järjestäminen Ritalle oli helppoa. Ei tarvinnut kuin laskea se irti metsään, niin se hoiti liikkumisen oma-aloitteisesti. Vielä kaksitoistavuotiaana se vastasi lauman vauhdista metsälenkeillä. Kanalintujahdissa se teki hyvällä vauhdilla ylösajohakua koko päivän, vaikka kosketukset riistaan olisivat olleet hyvinkin vähissä.

Ritan kouluttaminen oli helppoa. Se oli innokas ja vauhdikas työskentelijä ja oppi asiat helposti. Ruotsalaisen metsästyskultaisten ja -labradorien kasvattajan kerrotaan sanoneen, että kun kultaisen vie kerran kylmänriistan kokeeseen, niin se tietää että siellä kaikki riista on kuollutta, eikä enää pidä kiirettä. Tämä piti Ritan kohdalla paikkansa varsin hyvin. Taippareissa sen sanottiin olleen liiankin vauhdikas, mutta jo nuortenluokan kokeissa se oli varsin rauhallinen. Se sai sieltä kuitenkin neljä ykköstä peräkkäin. Kun viidennellä startilla tuli kakkonen, päätin siirtyä avoimeen luokkaan. Avoimessa luokassa puolitoistavuotiaana tuli sen uran ainoat epäonnistumiset ohjaustehtävissä. Seuraavana vuonna avoimen luokan ykköset tulivat varsin helposti ja syksyllä päätimme kauden ensimmäiseen voittajaluokan starttiin Arctic -nomessa, josta tuloksena VOI 3.

Vuonna -92 Ritan ollessa kolmevuotias aloitimme ensin VOI 2:lla, sitten VOI 0. SM-kisaan pääsimme mukaan varakoirana. Lauantain karsinnasta pääsimme VOI 2:lla sunnuntain finaaliin. Sunnuntai aamupäivällä onnistuimme lähes täydellisesti ja Rita jatkoi kolmen koiran finaaliin, joka suoritettiin fasaanijahdissa koirien toimiessa sekä ylösajavina että noutavina. Finaalissa Rita näytti parhaat puolensa ja otti ensimmäisen virallisen Noutajamestari-tittelin haltuunsa.

Samana syksynä saatiin vielä ensimmäinen VOI 1 ja Arctic –nomen voitto kakkospalkinnolla. Ykkönen jäi saamatta Ritan innostuttua ”jahtaamaan” Matikaisen Raijan labradoria parityöskentelyssä. Seuraavalla kaudella saatiin käyttövalionarvoon tarvittavat ykköset varsin helposti. SM-kisassa päästiin jatkoon, mutta ei sijoituttu. Vuonna -94 Vaasassa toinen noutajamestaruus oli varsin lähellä. Ritan ja minun välinen yhteistyö petti hetkeksi kun siirryttiin yleisön joukosta veteen suorittamaan päivän viimeisiä tehtäviä. Rita jäi huomaamattani yleisön joukkoon ”kyyristelemään”, eikä tullut kutsusta luokseni. Jouduin palaamaan takaisin sen luokse, jolloin se suostui seuraamaan minua vedessä olevalle kivelle, josta tehtävät suoritettiin. Tapahtuneesta huolimatta Rita sijoittui kisassa kolmanneksi.

Rita osallistui kaikkiaan 30 voittajaluokan kokeeseen, josta tuloksena oli 11 ykköstä, 13 kakkosta, 5 kolmosta ja yksi nolla. Viimeinen startti oli 10 vuotiaan, josta tuli kolmonen, viimeinen ykkönen tuli 9 vuotiaana.

En pitänyt Ritaa koskaan hyvänä koekoirana. Parhaimmillaan se olikin metsästyksessä. Se oli yli 10 vuoden ajan mukana fasaanijahdeissa, joissa hoidettiin sekä ylösajo- että noutotehtävät. Molemmissa tehtävissä se toimi erinomaisesti. Haavoittuneen linnun jäljiltä sitä ei saanut pois, jos se onnistui pääsemään näkymättömiin. Pari kertaa oli aika lähellä, ettei metsästyksen isäntä olisi ilmoittanut tämän koiran olevan viimeistä kertaa jahdissa mukana. Rita onnistui kuitenkin pelastamaan tilanteet tulessaan reissultaan haavoittunut komea fasaanikukko suussaan.

Jälkeläisten saanti osoittautui Ritalle vaikeaksi lajiksi. Se astutettiin reilut puolenkymmentä kertaa, mutta tuloksena oli yhteensä 4 urospentua kahdessa eri pentueessa. Yhdistelmä ei osoittautunut onnistuneeksi. Yhden pojista pidin itselläni, mutta se muutti tyttären perheeseen viikon hoidossa olon jälkeen.

Oona

Koska Ritan pennutus ei sujunut, päätin ottaa pennun sen kaksi vuotta nuoremmalta sisarelta v. -94.

Oona (FINKVA Omskakas Bristande)oli taas aivan uuden tyyppinen tuttavuus. Sen riistavietti oli selvästi pienempi kuin Ritalla ja vaati pientä totuttelua. Taipparit läpäistiin helposti 8 kk iässä. Alokasluokassa päätin kuitenkin aloittaa vasta seuraavana vuonna. Oonan kanssa ei voinut edetä kovin nopeasti, koska se kyllästyi harjoituksiin varsin nopeasti, mikä näkyi lähinnä hitaina palautuksina. Tämä näkyi koko sen koeuran ajan. Se lähti innokkaasti töihin, mutta paluu saattoi välillä olla vähän vaisua.

Koemenestys oli kuitenkin varsin hyvä ja jo kolmannella kaudella saatiin ensimmäinen VOI 1. Oonan pääkoppa oli kuitenkin minulle vaikeaselkoinen. Ohjaukset se oppi helposti ja selvitti kaikki ohjaustehtävät osallistumissaan metsästyskokeissa. Aika harvinainen saavutus, minkä vuoksi voidaan Oonakin mainita legendojen joukossa. Hakutyössään se ei halunnut ohjeita ja varsin usein se pyrki työskentelemään muualla kuin osoitetulla hakualueella. Myös paikallistamistehtävissä tuli melko paljon virheitä. Ohjattavuuden säilyminen ja muukin koekunto vaati jatkuvaa harjoittelua, siksi lopetin koekäynnit sen kanssa heti kun käyttövalionarvo oli saavutettu. Kaikkiaan Oona starttasi voittajassa 19 kertaa saaden 3 ykköstä, 10 kakkosta, 5 kolmosta ja yhden nollan.

Oonalla oli kaksi pentuetta, kaikkiaan 18 jälkeläistä. Yksi Oonan jälkeläisistä saavutti syksyllä -06 käyttövalion arvon. Jätin molemmista pentueista nartun itselleni, joista kummastakaan ei tullut kelvollista koekoiraa. Toisen annoin pois ja toinen hoitelee meillä metsästyskoiran virkaa. Omien kasvattien kanssa ei ole tullut menestystä. Mielenkiinnolla odotan miten pärjätään jatkossa Ritan ja Oonan sukulaistytön Helmin kanssa.

Raimo Huhtiniemi